57.0

Juttelin M;än kanssa eilen mesessä ja meillä oli oikein mukavaa ja hauskaa, mutta siihen se sitten jäikin ja suuri ihastukseni alkaa jo kuivua kokoon onnekseni :>

Ajattelin tänään vähän pohtia omaa suhdettani syömiseen Ytte :n raivostuttavan kommentin innoittamana. Hän moitti minua siitä että enkö ymmärrä että spittailu on osa vakavaa henkistä ongelmaa jota vain ylläpidän tällä käytökselläni. Totta helvetissä minä sen tiedän! En ole missään vaiheessa olettanut sen olevan normaalia tai terveellistä. Mutta onko palaaminen BEDiin yhtään sen parempi, onko ? Tiedostan äärimmäisen hyvin että minulla on joku häiriö mielessäni ruuan suhteen, enhän muuten olisi koskaan ryhtynyt bingaajaksi, olen tästä asiasta keskustellut psykologin kanssa, mutta koska tästä ei ollut mitään apua on etsinnässä uusi. Vaan täällä tuppukylässä ei oikein niitä tarjolla ole. En nyt sitten puhu mistään että "kävin siel kerran ja ei auttanu", kävin kyseisen henkilön kanssa juttelemassa vuoden ajan ja hän on toiselta koulutukseltaan myös personal trainer. Todella toivon että parempi siinä hommassa. Naisen neuvot olivat joka kerta erilaisia muunnoksia tästä lauseesta "piirrä kalenteriin vaik hymynaama kun et oo syöny suklaata, vaan kunnon ateriat". Tämänkö hän odottaa parantavan syömishäiriöisen ? Hymiö paperissa ei tuntunut millään tavalla palkitsevalta, ei auttanut mitenkään selvittämään sitä mistä johtuu pakottava kaiken ylittävä tarve tunkea ruokaa naamariin.

Tunnesyömistä, definitivt. Mutta miksi sellaisia määriä ? Miksi jokainen tunne kaipaa ruokaa vahvistukekseen ? Mikä sen laukaisi ? Minua ei palkittu/lahjottu pienenä makealla tai ruualla, en kokenut traumoja eivätkä vanhempani eronneet. Miksi siis 9-vuotiaana varastettuani 10 markkaa marssin suoraan suklaalevyn luokse ? Miksi tämän jälkeen varastin joka keskiviikko koulun kerhon osallistumismaksulippaasta suklaarahat ? Miksi jonkun ajan kuluttua siitä tuli 20 markkaa jotta sain suklaata kaksi kappaletta ? Entä myöhemminen miksi se muuttui kahdeksi fazerin levyksi ja yhdeksi geishalevyksi ? Miksi viisi vuotta tämän jälkeen käänsin kavereideni taskut nurin, murtauduin pikkusiskon säästöpossuun ja keräsin pulloja vain saadakseni rahat kokoon yhteen levyyn. Se oli kuin huumetta. Oli pakko saada lisää. Jos en rahoja löytänyt vedin niin paljon pastaa ja leipää kuin kykenin. Olenko siis vain riippuvainen makeasta ja sokerista, vai onko taustalla jotai mitä en kenties muista koska tungen sen mielestäni ruualla ?

En tiedä. Tässä on paljon avautumista, asioita joita en uskalla kertoa R:lle tai äitille, eipä kai sillä väliä kun tuskin tätä ketään lukee mutta helpottaa kirjoittaa se johonkin.